Näin minä päädyin Olosijaan
Tervehdys sinulle, lukijani! Tämä on Olosijan Soilen ensimmäinen blogiteksti, jossa kerron sinulle, miten ihmeessä löysin itseni eräänä kauniina päivänä – myös omaksi yllätyksekseni – Olosijasta.
Minähän olen oikeasti kielenkääntäjä. Ja olen minä nykyään ihan oikeasti myös meditaatio-ohjaaja ja energiahoitaja. Olen hyvin aktiivinen ihminen, en osaa olla toimettomana paikoillaan. Olen luonteeltani valoisa ja herkästi innostuva. Tykkään oppia uusia asioita. Minulla on yleensä monta rautaa tulessa ja paljon lankoja käsissäni. Tehokkuus on yksi egoani hivelevä ominaisuus, sillä tehokkaana olen tyytyväinen itseeni.
Vauhtini alkoi kiihtyä siinä parinkympin korvilla. Harrastin tosissaan joukkueurheilua, opiskelin yliopistolla vähintään kahden ja puolen tutkinnon verran kaikkea kiinnostavaa ja osallistuin siinä sivussa ainejärjestötoimintaan. Joukkueurheilun loputtua täytin päiviini ilmestyneen tyhjiön raskaalla liikunnalla ja ahkeralla työnteolla. Juoksin parit maratonit ja tein uraa, joka oli kieltämättä nousukiidossa – jos nyt urakkatyötä tekevän ammatinharjoittajan kohdalla voidaan sellaisesta puhua.
Minulla meni lujaa, kunnes elämä järjesti eteeni kriisin
Kolmenkympin korvilla menin naimisiin ja sain kolme ihanaa lasta. Yhdelle lapsistani kävi kuitenkin köpelösti: hän vammautui vaikeasti, ja siitä alkoi kokonaan uusi luku minun elämässäni: kaikkien muiden roolien ohella minusta tuli myös erityislapsen äiti. Myös ensimmäisen kerran äidiksi tulo oli ollut minulle jonkin sortin kriisi, vaikka olinkin hyvin onnellinen saadessani lapsen. Mutta nyt minä putosin kerralla suonsilmäkkeeseen, josta minun oli vain yritettävä rämpiä ylös niin kuin parhaiten taisin. Perusturvani järkkyi pahimman kerran.
Jos tuosta lapseni kohtalona olleesta ikävästä tapahtumasarjasta haluaa etsiä jotain hyvää, voidaan tietysti sanoa, että ilman sitä olisin tuskin lähtenyt muuttamaan elämääni, ennen kuin olisi saattanut olla jo liian myöhäistä. Useinhan muutokset tarvitsevat kunnon sysäyksen taakseen, sillä emme me suostu noin vain muuttamaan elämäämme. Piintyneet tavat ja tottumukset antavat turvaa, muutos pelottaa.
Elämänmuutos ei kuitenkaan lähtenyt tietoisella tasolla käyntiin vielä tuolloin. Olin suonsilmäkkeessä, mutta siinä vaiheessa ajatuksissani ei ollut sijaa minulle itselleni: keskityin sen sijaan erityislapseni hoitoon ja kuntouttamiseen ja yritin siinä sivussa tarjota mahdollisimman tavallista elämää muille lapsilleni. Tein myös tietenkin entiseen tahtiin töitä, tuuletin päätäni raskaalla liikunnalla ja pidin itseni muutenkin kaikin puolin kiireisenä, jotta en joutanut ajattelemaan ikäviä asioita liikaa.
Ymmärsinkö asioiden olevan pielessä ja tarvitsevani muutosta?
No enpä oikeastaan. Elämäni alkoi tuntua tahmaiselta vasta neljänkympin rajapyykin alettua lähestyä. Silloin minun oli pakko todeta, että 40 ei todellakaan tulisi olemaan uusi 20, ei ainakaan minun kohdallani. Kehossani oli kremppaa siellä täällä, nukuin liian vähän, en palautunut enää kuormittavasta liikunnasta ja minulla alkoi olla kroonisen stressin oireita, kuten jatkuvaa päänsärkyä ja aivosumua.
Työkään ei enää maistunut, vaikka koin olevani unelma-ammatissani. Asenteeni työtä kohtaan oli kuin teinillä haasteen edessä: ”Ihan sama!” (ilman v-sanaa). En jaksanut enää oikein välittää siitä, menikö kaikki juuri niin pilkulleen kuin olisi pitänyt.
Tavallaan siis ymmärsin asioiden olevan pielessä. Ymmärsin, ettei niin voinut jatkua. Hälytyskellot eivät kuitenkaan varsinaisesti soineet, eikä minulla ollut oikein muutokseen tarvittavia keinoja. Vannoin aina uudelleen ja uudelleen, että otan vastaan vähemmän töitä, mutta sitten en osannutkaan h-hetkellä sanoa ei ja löysin itseni jälleen valvomasta yömyöhällä koneen ääressä. Kävin kyllä hoidattamassa kehoani hierojalla, mutta jatkoin samaa liikuntaa entiseen malliin mitään muuttamatta.
Tarkkanäköinen lukija on tietysti havainnut rivien välissä jo alusta alkaen monta yksittäistä seikkaa, joissa olisi ollut niin sanotusti kehityksen paikka, jos olisin halunnut pitää kehoni ja mieleni kunnossa ja elämäni tasapainoisena. Kaiken toimintani taustalla vaikuttivat kuitenkin mm. monet lapsuudessa omaksutut käyttäytymismallit; alitajuiset uskomukset siitä, millainen on hyvä ja menestyvä ihminen tai millainen on hyvä äiti, ja kehoon haudatut kipeät tunteet, joita en ollut osannut käsitellä. Näistä enemmän myöhemmissä blogiteksteissäni.
Mikä sai minut lopulta jarruttamaan ja kääntämään kelkkani?
Muutoksen siemen oli kylvetty, kun yritin parhaani mukaan vähentää töitä ja huolehtia itsestäni enemmän. Tuo siemen pääsi kuitenkin itämään vasta, kun äitinä halusin auttaa vammaista lastani voimaan paremmin ja etsin vimmaisesti öitä myöten netistä tietoa hänen kuntoutumisensa ja päivittäisen hyvinvointinsa tueksi. Sitä kautta löysin vaihtoehtoisia kuntoutusmuotoja ja erilaisia täydentäviä hoitoja, joita en ollut aiemmin edes harkinnut. Mitä enemmän hain tietoa, sitä laajemmaksi silmäni avautuivat: se olinkin erityisesti minä, joka tarvitsin kipeästi keinoja elämäni muuttamiseen. Nurinkurista kyllä, sain alkusysäyksen oman elämäni muuttamiseen vasta, kun halusin ensisijaisesti auttaa lastani.
Fyysisten oireiden vuoksi oli helpointa ja luonnollisinta muuttaa ensin asioita, jotka vaikuttivat fyysiseen kehooni. Lisäksi nainen kun olen, ja huonolla itsetunnolla varustettu, ajatus siitä, että saisin navan seudulle kertyneen itsepintaisen rasvan sulatettua viimein pois poistamalla kortisolia nostavia tekijöitä elämästäni (rasvan kertyminen johtuu monesti stressihormoni kortisolin liiallisesta määrästä, niin olin lukenut), sai tekemiseeni uutta pontta. Näin jälkikäteen ajateltuna huvittavaa kyllä, ulkonäköseikat olivat lopulta siis minullakin vahvana pontimena muutokseen.
Niinpä ruokavalioni muuttui, liikuntatottumukseni muuttuivat pitkistä lenkeistä vähemmän kortisolia nostaviin liikuntamuotoihin ja löysin TRE:n (Trauma Releasing Exercise), joka sai minut ymmärtämään, miten paljon stressikuormaa kehooni oli itse asiassa haudattuna.
Tästä vyyhtini alkoi vähitellen purkautua, ja tuo purkautuminen jatkuu vielä tänäkin päivänä, heinäkuussa 2023.
Fyysiseltä tasolta oman sisäisen voiman äärelle
Fyysisen tason jälkeen muutoksissa alettiin päästä pintaa syvemmälle sen jälkeen, kun kävin ystävieni lahjoittamassa Reiki-hoidossa. Reiki on yksi tunnetuimmista energiahoitomuodoista, mutta minä en tuntenut silloin lainkaan. En tiennyt olevani kiinnostunut energiahoidoista, enkä tiennyt myöskään voivani hyötyä niistä.
Olin tuon hoidon jälkeen aivan pyörällä päästäni, enkä oikein osannut sanoa, tykkäsinkö hoidosta vai enkö tykännyt. Mieltäni jäivät vaivaamaan hoitajan sanat siitä, että hänelle oli tullut vaikutelma, etten ole saanut olla pitkään aikaan aidosti oma itseni.
Noilla sanoillaan hän osui niin syvälle sydämeeni, että egoni säikähti ja jouduin vetäytymään hetkeksi pohtimaan asioita. Rohkaistuin kuitenkin palaamaan hänelle hoitoon, sillä koin hoidon purkavan aivan valtavan hyvin stressiä. Se sai myös minut tajuamaan, elämäni voisi tuntua sisälläni toiselta: voisin nauttia enemmän, ellen koko ajan sabotoisi olemistani jatkuvalla suorittamisella.
Niin lähdin kuorimaan kerros kerrokselta omaa itseäni esille siitä loputtomasta suosta, johon olin itseni hukannut liiallisen kiireen ja stressin täyttämässä arjen pyörityksessä. Olin siis itse asiassa suossa jo siinä vaiheessa, kun erityislapseni syntyi. Hänen syntymänsä vain tuuppasi minut ystävällisesti suonsilmäkkeeseen, jotta viimeinkin ymmärtäisin, ettei niin tarvitsisi jatkua lopun elämääni.
Siitä se syvemmälle ulottuva elämän muuttuminen oikeastaan sitten lähti. Reiki-hoidot innostivat minut Reiki-kurssille, ja hoidin itseäni ja ystäviäni. Törmäsin yksi kaunis päivä BodyMind Energy Balancing Method -energiahoitoon, ja olin myyty. Toisena kauniina päivänä löysin meditoinnin, ja totesin sen olevan paitsi äärimmäisen tehoka stressinpurkukeino, myös suora väylä omaan sysäiseen voimaan, josta pystyy ammentamaan loputtomasti energiaa heikoilla hetkillä.
Oma sisäinen voima onkin jännä juttu ja ansaitsee oman blogitekstinsä. Siihen voi turvautua silloin kun tuntuu, että nyt ei vaan kerta kaikkiaan jaksa, tai silloin, kun epävarmuus ja pelko kalvavat mieltä. Päivä päivältä hämmästelen yhä enemmän, miten paljon minullakin on voimavaroja sisälläni, miten paljon voin ammentaa voimaa itsestäni. Sen avulla todella jaksan jatkaa päivästä toiseen, vaikka arkeni on edelleen kuormittavaa ja ajoittain hyvinkin raskasta.
Entäs Olosija sitten?
Olosija syntyi sattuman kautta. Tai nykyään en usko enää sattumaan, joten ajattelen käyneen niin, että koska tietoinen mieleni ei ymmärtänyt, että Olosijan oli aika nähdä päivänvalo, otti korkeampi minä – se todellisempi minä – hetkeksi ohjat käsiinsä.
Eräs ystäväni etsi nimittäin hoitohuonetta osa-aikaiseen käyttöön, ja kun juttelimme asiasta, kuulin yllättäen itseni sanovan, että voisin tulla jakamaan hoitohuoneen hänen kanssaan. (Olinhan silloin viittä vaille valmis meditaatio-ohjaaja ja energiahoitaja, ja joo-o, hoitohuoneelle voisi olla käyttöä.) Nuo sanat vain tulivat ulos suustani, ihan kuin olisin seurannut itse vieressä elokuvan kohtausta. Muistan, kuinka pudistelin jälkeenpäin päätäni ja kuinka egoni soimasi minua, että miten ihmeessä minä nyt tuollaista menin lupaamaan. Mutta koska olen huono perumaan puheitani kerran jotain luvattuani, ei minun auttanut muu kuin pitää sanani ja perustaa Olosija. Mikä onnenpotku!